Vapaa-ajattelijan päiväkirjasta, osa 11
Olen tehnyt vapaaehtoistyötä lähes kaksi vuotta kuituosuuskunnassa, joka toimii Helsingissä Kehä ykkösen sisäpuolella. Rakennamme pilottihanketta, jossa on monia uniikkeja piirteitä.
Verkko on tehty täysin omakustanteisesti, se on Open Access -periaatteen mukainen (Ruotsin-malli, jossa jokainen toimija pääsee verkkoon) ja sen toteuttamiseen on tiiviisti osallistunut monia toimijoita, kuten liikenne- ja viestintäministeriö, eri operaattorit sekä Omakotiliitto.
Kuitutalkoot käynnissä Helsingin Marttilassa marraskuun puolivälissä 2015.
Helsingin-pilotissa kuidutetaan noin sata omakotitaloa. Ajatuksena ei ole ollut kuiduttaa vain oma alue omaksi hyödyksi, vaan luoda valtakunnallinen malli, jota voidaan kopioida maan laajuisesti. Idean ytimessä on monia näkökulmia: alueellinen tasa-arvo, eri asumismuotojen tasa-arvoisuus, etätyöskentelyn tai pienyrittämisen mahdollistaminen, IoT-pohjaiset kotiterveydenhuollon palvelut, vanhusten palvelut, jotka mahdollistavat kotona asumisen pidempään, kotiautomaatio – ja toki oppiminen ja viihdepalvelut.
Missä viipyy Suomen tietoliikennestrategia?
Kuituosuuskunnasta kertyneiden kokemusten kautta olen seurannut hämmentyneenä intoilua IoT:n ja tulevan 5G:n ympärillä. Hypen mukaan nämä tekniikat muuttavat vielä kaiken ja pelastavat Suomen. Samalla vouhotetaan kuidun viemisestä EU:n tuella kahden kilometrin päähän jokaisesta kiinteistöstä.
Varsinkin maaseudulla on todennäköisesti jo yli sata osuuskuntaa, jotka pyrkivät rakentamaan kiinteitä kuituyhteyksiä perille asti. Kun katson Pohjanlahden yli Ruotsin-mallia, tajuan, että Suomessa ei ole mitään kansallista tietoliikennestrategiaa. Lukemattomat eri tahot puuhastelevat omia ratkaisujaan, jotka eivät kata kokonaisuutta vaan osuvat yhteen osa-alueeseen. Hankkeet ovat jopa keskenään ristiriitaisia. Kaupalliset hankkeet ja panostukset painottuvat ymmärrettävästi sinne mistä saadaan nopein tuotto. Mutta julkishallinnon vatulointi ja näköalattomuus hämmästyttävät.
Ennen kuin vouhotetaan 4K-kuvanlaadusta, IoT:sta, 3D-läsnäolosta ja puettavasta älystä pitää verkkojen kaiken tämän alla olla kunnossa. Jos eivät ole, innovaatioille ei synny kriittistä massaa eikä niistä tule kaupallisesti kiinnostavia.
Suuremmissa maissa huonot tietoliikenneyhteydet eivät haittaa. Aina löytyy 20–30 miljoonaa potentiaalista asukasta, joiden tietoliikenne on hyvällä tasolla, vaikka maassa keskimäärin tilanne olisi huonompi kuin meillä.
Tämän takia tietoliikenneinfrastruktuurin pitäisi olla valtion ja kuntien päätöksenteon keskipisteessä. Kiinteä verkko on se osa, joka Suomessa ja monessa läntisessä maassa on päässyt hapertumaan.
Suomi matelee peränpitäjien joukossa
Pelkästään kaupalliselta pohjalta kiinteää verkko ei saada kuntoon. On nimittäin arvioitu, että kiinteän verkon laaja kuiduttaminen maksaisi 7–10 miljardia euroa ja veisi vähintään kymmenen vuotta. Suomi nousee tai kaatuu kuitusaappaat jalassa. Kuitu on perusinfraa, jonka päälle rakentuvat yritysten ja kotien yhteydet sekä julkisen infrastruktuurin hallinta. Valitettavasti varsinkin kotien yhteydet ovat jääneet vaille huomiota. Suomi on OECD-maista kuudenneksi viimeinen kuituliittymien määrässä.
Osin tilanne johtuu vahvojen mobiiliyritysten lobbauksesta Suomen poliittisella kentällä. Päättäjät ovat epävarmoja ja kuvittelevat, että kiinteää yhteyttä ei tarvitse rakentaa (varsinkaan koteihin) vaan mobiiliyhteys riittää.
Nopeuden tarve kasvaa 58 prosenttia vuodessa. Jos tänä päivänä keskimääräinen nopeus on 10 megatavua sekunnissa, niin kymmenen vuoden päästä keskimääräisen nopeuden pitäisi olla 600 Mb/s.
Mikä on todennäköisyys, että mobiiliyhteyden kautta saisi 600 Mb/s nopeuden dataa muualla kuin hyvin rajatuilla alueilla? Tämä johtuu pitkälti siitä, että kun mobiilitekniikassa nopeus kasvaa, samalla pitää kasvattaa myös taajuutta. Tämä taas vähentää mobiilinetin kantamaa, joten kuitua on joka tapauksessa tuotava lähemmäksi kuluttajaa.
Sähkö, lämpö, vesi − ja kuituverkko
Miten pattitilanne voitaisiin ratkaista? Malli on yksinkertainen. Kuten sähkö ja vesi, tietoliikenne on perusinfraa, jonka rakentaminen on kallista. Kuntien pitäisi rakentaa myös taajamien kuituverkot samaan tapaan kun muukin infra.
Yrityksille perusinfran rakentaminen ei ole kannattavaa. Yksityiset tahot myös monopolisoivat rakentamansa verkon. Näin verkkoja ei voi käyttää vapaasti vaikkapa kunnallisiin palveluihin.
Yhteiskunnan tehtävä on rakentaa reitit sekä putkittaa ja kuiduttaa ne valmiiksi, ja vuokrata niitä sitten kaikille toimijoille yhtäläisin ehdoin. Näin kuituverkon rakentaminen olisi taloudellisesti mahdollista ja nostaisi pelikentälle myös uusia pieniä yrityksiä ja osuuskuntia.
Toisaalta olen miettinyt, mitä voisin itse tehdä yhteisön hyväksi. Teen mielelläni vapaaehtoistyötä, jossa itse pääsen näkemään ja vaikuttamaan lopputulokseen. On toki plussaa, jos voin jakaa myös omaa osaamistaan yhteisen hankeen hyväksi, kuten blogin alussa olen kuvannut.
Helsingin valokuituhankkeemme lisäksi Suomessa on käynnissä tällä hetkellä neljä sisarprojektia, joissa verkkoa rakennetaan samalla Avoin kuitu -konseptilla. Verkot on myös fyysisesti rakennettu tukemaan Open Access -periaatetta. Operaattorien kiinnostus kasvaa varmasti sitä mukaa, kun verkkoon liittyy lisää talouksia.
– Ruotsista tuotu malli, jonka takana on Sonera
– Omakotiliiton julkilausuma
– Omakotiliiton kuituopas
– Liikenne- ja viestintäministeriön kanta
– LVM:n tutkimus (osuuskuntaa käsitteleva osuus alkaa sivuilta 12)